Taas ollaan metsään menossa,
on raskas reppuselkä kenossa.
Hiljainen, hiekkainen kärrytie
meidät perille salomaille vie.
Mutta jostain puitten takaa
hailakka silmä katsahtaa.
Siinä kivinen seita makaa,
joku syliin voisi kapsahtaa.
Mutta onko seitaan luottamista,
hyytyä voi sen sylissä, takissa.
Pelkäämme kiveksi tuottamista,
tyytyä parempi lymyssä, lakissa.
Kankaan kyljestä alkaa suo.
Siinä varsinainen tutkimuskohde,
mikä meidät luoksensa tuo.
Silmistämme loistaa rahanhohde.
Täällä saattaa kasvaa kihokkia,
josta huiman paljon maksetaan.
Uskaltaisiko koittaa inhokkia?
Kaipa keräillä me jaksetaan.
Aika yrtti, näätsen, popsii lihaa.
Hyvä ettei kasva meillä pitkin pihaa.
Taikamyrtti, voisin kuvitella,
nakkikioskilla alkaa huvitella.
Helmi tyytyy karpaloon,
sen poiminta on turvallista.
Mehu siirtyy vartaloon,
ja vaikutus on terveellistä.
Rämeen reunaan rakennettu
oli "leijonien" puinen luola.
Kohta eväät oli nakerrettu,
munistamme puuttui suola.
Olisikohan aika talsia kotia kohti,
sitä pienet vaeltajamme pohti.
Houkuttava harha sammalikkoon
samettiseen sentään sallittakoon.
